Tervetuloa Outi Almin kotisivuille

Pistoliekki

Jälkeenpäin olen ihmetellyt, miten sain novellit kirjoitetuksi. Olin kokopäivätyössä, minulla oli kaksi alle kouluikäistä lasta. Elämä oli kiireistä, mutta kirjoitin aina kun se vain oli mahdollista. Onneksi minulla on hyvä keskittymiskyky. Lisäksi minua siivitti tunne, joka oli sekoitus intohimoa, päättäväisyyttä ja periksiantamattomuutta. Kirjoitin varsin lyhyissä pätkissä, ja juuri siksi novellin muoto sopi tilanteeseeni hyvin.
En uskaltanut kertoa kenellekään, että yritin kirjoittaa kirjaa. Vain lukijani (entinen opettajani) tiesi asiasta. Ajattelin, ettei minun jälkeenpäin tarvitsisi selitellä, jos tekstiäni ei koskaan julkaistaisi.
Muutama novelli oli saanut alkunsa jo kirjoittajakurssilla. Kehittelin niitä edelleen. Puolen vuoden aikana kirjoitin loput novellit. Ei ollut vaikea löytää aiheita. Käytin hyväkseni uutisotsikoita, ihmiskohtaloita tai ohimennen kuultuja lauseen pätkiä. Viimeisenä novelleista syntyi kirjan ensimmäinen novelli Solarium. Novellieni päähenkilöt ovat syrjäytyneitä, elämässään vinoutuneita ihmisiä. He ovat työttömiä, sairaita, juoppoja tai he etsivät vastauksia ja löytävät muuta kuin toivovat. He tekevät julmiakin tekoja. He ovat siis mitä tavallisimpia ihmisiä.
Lähetin tekstit tammikuussa 1999, ja maaliskuussa kustantaja otti minuun yhteyttä. Kirja julkaistiin samana syksynä.
Ensimmäinen julkaistu kirja toi oikeuden kirjoittaa. Kirjoittaminen ei ollut enää salamyhkäistä ja hyödytöntä puuhastelua. Oli kummallista, kun ihmiset alkoivat kysellä, miten kirjoittaminen sujui.

Lumen ääni

Ensimmäistä romaania kirjoittaessani huomasin, etten pysty tekemään suunnitelmia tekstin suhteen. Aluksi yritin toteuttaa lukusuunnitelmaa eli tehdä kaavioita luvuista ja niiden tapahtumista. Pian heitin suunnitelmat roskikseen.
Minun tapani kirjoittaa on erilainen. En aloittaessani tiedä, minne päädyn ja mitä kaikkea matkan varrella tapahtuu. Ajattelen kirjoittaessani. Samalla luotan alitajuntaan ja intuitioon, seuraan asioita ja harhapoluilta vaikuttavia ryteikköisiä väyliä, jotka yllättäen voivatkin johtaa yhteen ja samaan pisteeseen. Pisteeseen, jota kohti olen tietämättäni koko ajan taivaltanut.
Romaanin muoto oli opeteltava kantapään kautta. Monet langat oli pidettävä eri tavalla käsissä kuin novelleja kirjoittaessa. Tämä ei tarkoita, että novellien kirjoittaminen olisi paljon helpompaa, vaan että romaani vaatii eri tavalla pitkäjänteisyyttä ja aikaa, suurten kokonaisuuksien hallintaa. Aikaa minulla tosin oli, sillä olin työttömänä.
Kului lähes vuosi ennen kuin tuntui, että teksti alkoi vetää mukanaan ja kirjoittaminen maistui taas hyvältä. Oli tutustuttava rauhassa kirjan henkilöihin. Jatkoin novellien teemoja. Se mikä novelleissa oli mustaa huumoria, sai kuitenkin romaanissa pehmeämpiä ja valoisampia sävyjä.

Pelikentät

Opin itsestäni taas uusia puolia kirjoittajana. Faktat kiinnostavat minua; tarkistan asioita ja etsin tietoa, samalla tietoaines luo pohjan mielikuvitukselle ja tarinalle.
Novellit syntyivät vuoden aikana. Aloin kirjoittaa niitä heti, kun olin saanut edellisen teoksen valmiiksi. Uuteen työhön keskittyminen estää ajattelemasta liikaa edellisen teoksen saamaa vastaanottoa, arvosteluja, niiden määrää ja muita asioita, joihin kirjailija ei enää voi vaikuttaa.
En tiedä, kumpi muoto on minulle läheisempi, pitkä vai lyhyt proosa. Pidän kummastakin. On virkistävää ja samalla haasteellista vaihdella muotoa.
Novelleissa olen hyödyntänyt kokemuksiani hoitotyöstä ja pesäpallokentiltä. Olen myös yrittänyt kuvitella, millainen oma vanhuuteni voisi olla. Päähenkilöinä on vanhoja ihmisiä, kuoleva, hylätty lapsi, leski, poikansa menettänyt isä ja poliisi, täydellisyyteen pyrkivä nainen.
Viimeisenä kirjoitin kirjan viimeisen novellin nimeltään Sanapeli. Se ennakoi jo tulevaa eli seuraavaa kirjaa ja sen teemoja, vaikka en vielä itse asiasta mitään tiennytkään.

Veden viiltämä

Ensin oli nainen ja koski. Päähenkilö eli nainen oli aluksi kuin usvan peitossa, osittain näkymättömissä. Yhtäkkiä ymmärsin, että nainen on tappanut lapsensa. Vastustin ajatusta. En halunnut kirjoittaa sellaista kirjaa, mutta lopulta annoin periksi. Onneksi.
Ensimmäisen kerran sain tehdä laajasti taustatyötä. Luin koskesta ja sen historiasta, tutustuin vankilaan ja sen asukkaiden elämään, luin tilastoja ja selvityksiä, kuuntelin tarinoita, haastattelin asiantuntijoita.
Monta kertaa matkan varrella iski epäusko: en selviä tästä, tämä on liian vaikeaa. Mutta onneksi oli lukijoita ja tukijoita, jotka kannustivat minua.
Jo hyvin varhaisessa vaiheessa kirjoitin loppuluvun. Tiesin, mihin teksti päättyisi, vaikka en tiennyt, mitä kaikkea ennen sitä tapahtuisi. Kaikkein vaikein kohta oli kirjoittaa kuvaus siitä, kuinka tappo tapahtui. Jouduin keräämään voimia, ja eräänä aamuna vain tiesin, että kirjoitan sen nyt. Sinä päivänä en muuta kirjoittanutkaan.
Kun teksti oli lopulta valmis, olin pettynyt. Olisin halunnut vielä jatkaa raskasta ja antoisaa matkaa, jonka olin tekstin kanssa taivaltanut. En ollut enää täysin sama ihminen kuin ennen kirjan kirjoittamista. Olinko minä kirjoittanut tekstiä vai teksti minua?

Hemingwayn naiset

Jo esikoisteokseni jälkeen sanoin ystävälleni, että kirjoitan kirjan Hemingwaystä. Vieläkään en tarkalleen ottaen tiedä, miksi halusin kirjoittaa juuri hänestä. Hän on ollut minulle merkittävä kirjailija nuorena, mutta merkittäviä kirjailijoita on ollut muitakin.
Tekstissä halusin etsiä vastakohtaisuuksia, myös sille mistä Hemingway kirjoitti. Päähenkilöni ovat naisia, jo elämää nähneitä. Heillä kummallakin on oma erikoislaatuinen suhteensa Hemingwayhin ja hänen kirjoihinsa. Itse kirjailija on pääasiassa mukana tekstiensä kautta.
Vaikka minulla oli alusta asti varsin selvä kuva siitä, mistä ja miten halusin kirjoittaa, niin silti teksti alkoi syntyä hitaasti. Tällä kertaa päässäni vaikutti olevan sekava runsaus, ja oli vaikea noukkia sekavuudesta oleelliset ja tärkeät asiat. Välillä tärkein tuntui hukkuvan kokonaan. Yritin vain kirjoittaa ja jättää arvioinnin myöhemmäksi.
Jälleen kerran minua auttoi eteenpäin taustatyö. Luin paljon niin kaunokirjallisuutta kuin ajankuvauksia, elämäkertoja. Poimin tietoja ihmisten puheista ja radio-ohjelmista. Yllättäen taustatyön tuloksena mukaan kirjaan halusi myös eräs ranskalainen nainen, kirjailija hänkin. Lopulta kesän helteisinä päivinä sanat alkoivat asettua paikoilleen.

Suhteettomia tiloja

Novellien aihiot alkoivat kehittyä päässäni heti saatuani edellisen kirjan valmiiksi. Silti jokin oli muuttunut. Ympärillä oleva maailma sai minut tuntemaan itseni yhä useammin oudoksi ja eksyneeksi. Maailma näyttäytyi silmissäni järjettömältä ja absurdilta. Tajusin, etten voinut kirjoittaa realistisia novelleja. Aloin haistella asenteita, odotuksia, pinnanalaisia juonteita ja viitteitä. Mietin, mikä on jo nyt läsnä, mutta niin piilossa, ettemme halua sitä huomata.
Kirjan ensimmäinen novelli Kanala myös syntyi ensimmäisenä. Se on kuin lippulaiva koko teokselle, ja siinä näkökulma on minulle erityisen läheinen eli vanhustenhoito. Mihin kaikkeen ihminen on valmis toisen alistamaan ja itse alistumaan? Joissakin novelleissa on samoja henkilöitä. Tämän kautta pystyin kehittämään kokonaisnäkemystä yhteiskunnasta, joka on välineellistänyt ihmiset. Ei ihme, että novellissa Dinosaurus käskyjä onkin antanut apina ilman että kukaan yrityksessä on huomannut mitään. (Novelli on kirjoitettu ennen Oksasen väitettyjä apina-lausuntoja.)
Koin pystyväni kertomaan ja kuvaamaan absurdin kautta oleellisia asioita, jotka olisivat jääneet realismissa saavuttamatta. Helposti novellit eivät syntyneet, vaan vaativat kypsyttelyä.

Karkumatkalla kotiin

Ensimmäinen nuortenkirja oli merkittävä aluevaltaus ainakin minulle itselleni. Eräs ystävä ehdotti kirjan tekemistä. Ajatus sai kypsyä pari vuotta, mutta pikkuhiljaa innostuin siitä. Olisi mukava kirjoittaa nuorille ja nimenomaan koirista, jotka ovat minulle itselleni tärkeitä ja läheisiä eläimiä.
Niin elämääni astui Siiri, seitsemäsluokkalainen tyttö, joka otti oman muotonsa varsin vaivattomasti ja itsestään selvästi. Hänellä oli sama toive kuin minulla hänen iässään: oma koira. Mitä kaikkea koiran elämä onkaan saati sen hankkiminen ja kasvattaminen? Etsin vastauksia niin omista kuin lähipiirin kokemuksista sekä viimeisimmästä tiedosta koiran käyttäytymisestä ja kouluttamisesta.
Vaikka nuortenkirjan kirjoittaminen asetti minulle uusia haasteita, niin nautin sen tekemisestä. Sain myös palata omiin muistoihini ja tuntemuksiini, millaista oli olla nuori. Miten asioiden mittasuhteet olivat aivan toisenlaisia, ja ystävyys ja hyväksyntä tärkeintä, mitä saattoi olla.